Eilen oli pitkästä aikaa päivä, jolloin en ehtinyt kirjoittaa artikkelia. Tämä on luonteva kohta lopettaa teksti päivässä -kokeilu, etenkin kun lukijaluvutkin taantuivat jo kauan sitten normaaleiksi, itse asiassa välittömästi, kun sanoin, että ne olivat nousseet hetkellisesti kolminkertaisiksi! Tulkitsen niin, että lukijatietoja ei kannata kertoa ääneen, se saatetaan kokea ehkä jotenkin leuhkivana tai koppavana? Ainakin lukijakato osui niin veitsellä leikaten samaan kohtaan, että on vaikea olla uskomatta, etteikö jonkinlaista syy-yhteyttä olisi.
Toisekseen lukijamäärien kannalta olennaista ei ehkä ole tiuha julkaisutahti vaan kiinnostava henkilöaihe, kuten olivat Tapani Kinnusen runo-arvio, Niina Pollarin haastattelu ja 2-osainen Bret Easton Ellis -teksti. Etenkin viimeinen on esimerkki siitä, että pituus ei näköjään aina ole haitta blogi-tekstille, kunhan aihe on kiinnostava tai oikeastaan täsmällisemmin, kunhan se jonkun mielestä on kiinnostava niin, että se saa boostausta Facebook-suosituksista ja vastaavista lisäkimmokkeista.
Seksuaalisuus on satavarma kiinnostuksen tae. Teksti, jonka otsikossa mainittiin homoseksuaalisuus, ylsi henkilöjuttujen jälkeen seuraavaksi luetuimmaksi. Isoin yllätys itselleni oli, että myös Pohjois-Korea-pohdinnot nousivat korkealle. Näiden tekstien aihe oli itselleni niin vieras kuin ikinä voi.
Suosittelen vieraasta aiheesta kirjoittaminen -kokeilua kaikille. Ensinnäkin on todella kiinnostavaa huomata, kuinka paljon “piilotietää” asioista, joista luulee, ettei tiedä mitään. Toisaalta kun tätä tietoa analysoi, huomaa, että se on itse asiassa pelkkää nojatuolipäättelyä ja mielipiteiden esittämistä, johon kuka tahansa pystyy. Mutta kuten toisaalla sanoin, jo tiedon määritelmä ylipäänsä on että tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Mikä todella sitten on tietoa-tietoa? Kaikkein kiinnostavin osuus alkaa, kun lähtee etsimään sitä omien tekstiensä tekemisen jälkeen muiden teksteistä. Ainakaan Pohjois-Korean käsittely ei ollut juuri kummempaa tietämisen ammattikolumnisteilla, joskus jopa latteampaa. Tämä koski etenkin poliitikkoja. Moni aidosti hyvä huomio aiheesta löytyikin itse asiassa Ilta-Sanomien keskustelupalstalta.
Jossain vaiheessa sanoin, että kiivas kirjoitustahti tuntuu kiihdyttävän ajattelua. Se ei ollut ainoastaan positiivinen tuntemus: jokainen, joka tietää tilanteen, jossa ei saa unta, kun päässä pyörii aiheita ja lauseenpätkiä, joita ei kuitenkaan jaksa nousta kirjoittamaan ylös mutta joiden takia uni ei tule, tietää mistä puhun.
Tein sellaisenkin huomion, että silloin kun on pakko pusertaa teksti tyhjästä ja etenkin, jos sen joutuu kirjoittamaan yhdellä kirjoituskerralla valmiiksi saakka, se on helpommin arvostelma kuin jotain muuta. Vaikka luen itse mielelläni sellaisia tekstejä, en voi olla miettimättä, johtuiko lukijakato sittenkin pohjimmiltaan siitä, että negatiivisuus sai ihmiset kaikkoamaan. Ylipäänsä olennaisin löytö liittyi juuri statistiikkaan: jos aikoo kirjoittaa joka päivä, käppyröitä ei kannata seurata. Jos käy niin onnekkaasti, että käyrät nousevat, tulee tunne, että joka päivä on ylitettävä itsensä. Kun näin ei käy ja lasku vääjäämättä alkaa, se tuntuu oudon musertavalta. Vaikka se ei ole samalla tavalla palaute kuin kritiikki, sillä on samanlaista voimaa. Pahimmillaan se aiheuttaa hylätyksiulemisen tuntemuksia, tuntemuksia omasta huonommuudesta ja muita kirjoittamista lamaannuttavia epävarmuuksia. Pystyäkseen pitkäjänteisyyteen on viisaampaa, ettei seuraa tekstien menekkiä vaan kirjoittaa tietämättömyydessä.
Jossain tekstissä taisin puhuakin siitä, että päästäkseen eteenpäin maailmassa kannattaa olla vähän vaikka tietoisesti tyhmä, jotta energia menisi tekemiseen, ei tekemisen pohtimiseen. Olkoon tyhmyyden viisaus tämän teksti päivässä -kirjoitussarjan keskeisin oivallus.
Aurinkoa päivään!
{ 4 comments }
Tuntuu hullunkuriselta lukea tenttiin maailmankirjallisuuden teoriakirjaa, jossa todetaan, että Weltelitteratur-käsite on Goethen ajoista muuttunut niin, että nykyään yhä enemmän maailmankirjallisuus tarkoittaa todella koko maailman kirjallisuutta eikä vain eurooppalaisia klassikoita. Samaan tenttiin luettava kirjapaketti on kuitenkin juuri niitä, ei mitään muuta.
Valitsin tenttiin ranskankieliset klassikot. Jos Weltelitteratur olisi jotain oppinut teorioistaan, mukana olisi kai edes yksi kiintiö-toinen vaikkapa sieltä Ranskan entisistä siirtomaista?
Jälleen lukulistalla on Proustia. Taitaa olla jo neljäs kurssi, jossa se on pakollinen. Tämä kertonee jotain yliopistolaitoksen kirjallisuuksien, niin kotimaisen kuin yleisen kirjallisuustieteen, kyvyttömyydestä / haluttomuudesta synkronoida oppialojaan ja kurssejaan. Tarkoitan, että koska kaikki haluavat nähdä Proustin keskeisenä klassikona, gubben tuotantoa joutuu tosiaan tarpomaan läpi useampaan otteeseen. Eikö kerta riittäisi, kun tuntuu riittävän muidenkin kirjailijoiden kohdalla? Sama riivaa antiikin Kreikan tuntemusta. Eräs tuttu kertoi joutuneensa kahlaamaan siihen liittyviä kursseja viiden eri oppiaineen alaisuudessa. Entä jos kaikille yliopistoon tuleville olisi yksi pakollinen antiikin ajattelu -kurssi muiden yhteisten pakollisten aineiden, kuten kielien tapaan, niin aikaa ei tuhraantuisi niin hillittömästi sen opiskeluun. Päällekkäisyyksistä tulee hullunkurinen tunne propagandasta tai uskonnosta, jota on pakko tunnustaa. Eihän sitä uskontoakaan joudu opiskelemaan ihan kaikkien oppiaineiden kylkiäisenä? Miksi antiikin Kreikkaa? Miksi kirjallisuudessa yliannos Proustia?
Proustia en ole kyennyt lukemaan vielä ensimmäistäkään kirjaa kannesta kanteen. Syyt löytyvät oheisesta katkelmasta:
(…) ilotalot joissa vierailin joitakin vuosia myöhemmin – toimittaessaan minulle näytekappaleita onnesta, salliessaan minun lisätä naisten kauneuteen sen osan, jota emme voi itse keksiä, joka on muutakin kuin yhteenveto jo ennen olleista suloista, todella jumalainen lahja, ainoa jota emme voi itsellemme antaa, jonka edessä älymme johdonmukaiset rakennelmat hajoavat, ja jota voimme pyytää vain todellisuudelta; yksilöllisen viehätysvoiman – ansaitsivat tulle toimestani luokitelluksi näitten toisten, alkuerältään uudenaikaisempien mutta samantaipaiseen käyttöön soveltuvien hyväntekijöitten (joita odotellessamme yritimme innottomasti kuvitella Mantnan, Wagnerin, Siennan lumousvoimaa toisten maalareitten, toisten säveltäjien, toisten kaupunkien mukaan) (…) Mutta ilotalo johon Bloch minut vei, ja jossa hän ei sivumennen sanoen itse ollut käynyt enää aikoihin, oli tasoltaan liian vaatimaton, sen henkilökunta liian keskinkertaista ja vaihtui liian harvoin, jotta olisin voinut tyydyttää siellä vanhoja uteliaisuuden aiheita tai keksiä sieltä uusia. (…)
(Rouva Swannin ympärillä 196-197, 1979 Otava Helsinki, alkup. 1919)
Tämän jälkeen tulee sivukaupalla samaa jaaritusta, johon lisämausteen tuo puistattava juutalaisen prostituoidun dissaus, joka johtuu nimenomaan tämän juutalaisuudesta.
Ensikosketukseni Proustiin oli n. 18-vuotiaana. Silloin lukemassani teoksessa haaveiltiin nuoren tytön raiskaamisesesta Proust-sedän mukavan jutustelevaan tyyliin. Ehkä hänen on ollut pakko keksiä shokkiaiheita, jotta masentavan jahnaava kirjoitustyyli ei tuuperruttaisi lukijaa uneen.Yhdistelmänä raiskausfantasiat ja omasta esinneellistävästä katseesta ihastuminen yhdistyneenä pitkämpiimäiseen, leppoisaan jaaritteluun on niin perverssi, että se hyytävi veren.
Kuvotuin Proustista jo silloin nuorena ja lykkäsin kirjan inhosta väristen takaisin hyllyyn. Varsinaista kohtalon ivaa, että juuri häntä yliopisto pakottaa minut vuosi toisensa jälkeen opiskelemaan. Kerta toisensa jälkeen kieltäydyn kunniasta. Selailen sieltä täältä toivoen että mahdollisimman vähän jää mieleen.
Olen miettinyt vuosien myötä, olenko yliherkkä ja koittanut asennoitua toisin. Mitään ei kuitenkaan ole näissä yli kahdessakymmenessä vuodessa päässyt muuttumaan, vaikka ihmisenä olen aika ääripää 18-vee minääni verrattuna. Yhä edelleen joku osa minusta käpertyy aidosti kauhusta joutuessani sisäistämään tuota itseensä tyytyväistä, emotionaalisesti pieleen mennyttä ihmisyksilöä.
Omituisen lisätwistin Proustiin tuo se, että hän oli homoseksuaali. Onko juuri hänen esineellistävä katseensa (on toisenlaisiakin, jotka eivät tunnu samalla tavalla kuvottavilta) siksi niin omituinen, että se ei ole tosi? Proust puhuu asioista, joista ei oikeastaan tajua mitään vaan käyttää niitä oman homoseksuaalisuutensa savuverhona? Miksi muuten kirjallisuusopintojen luetuin kirjailija on juuri tuo, jolle on vierasta rehellisyys itsen suhteen, kun yleensä se on se hyve, jota äitelyyteen saakka jaksetaan juhlia.
Itseäni hämmentää sekin, miksi suhtaudun niin kuin suhtaudun juuri Proustiin. Ylläoleva kappale ei esimerkiksi ole mitenkään äärimmäisen naisvihamielinen. Toisaalta ehkä se vain aktivoi sen ensimmäisen kauhun, jonka koin hänen tekstinsä äärellä. Lisäksi, miksi sitten samaan aikaan pidän raaoista kirjailijoista, kuten naisvihasta syytetystä Ellisistä ja puistattavan väkivaltaisia kuvia käyttävästä Sam Pinkistä? Pointti on kai se, että molemmista puuttuu Proustin itseään lähmivä itsetyytyväisyys.
Ellis ja Pink ovat no hope -osastoa: he ovat yhtä armottomia joka suuntaan. Viha, joka suuntautuu heillä naisiin, kohdistuu kaikkiin, myös itseen. Heidän teksteissään on realistista epätoivoa. Lisäksi kieli on oikeasti vaikuttavaa. Proust on minulle kiinnostava vain käsitetaiteellisesti. Koko elämän ajan kokoon nylkytetty, touhutippainen kokonaisteos on vaikuttava kategoriassa konseptualistinen performanssi. Se, että se olisi samaan aikaan upeaa kerrontaa, ei ole totta tai sen todempaa kuin kenekään muunkaan kohdalla. Silti sitä nimenomaan mestarillisena kerrontana luetaan ja sellaisena se pitää tenttikuponkiin kuvata. Mestariteoksena. Tämä on itseni kannalta perverssi tilanne. Kuvotun sairaasta kirjailijasta, joka on myös laadullisesti heikko. Silti joudun vuodesta toiseen opiskelemaan sitä ja opettelemaan sanomaan, että tässä on mestariteos ja pakottamaan käteni kirjoittamaan tuon kaiken ylös, jotta läpäisisin tentin.
Olen joskus aiemminkin sanonut, että kirjallisuus on kuin kidnappaja, jonka asenteita joudun henkeni pitimiksi ymmärtämään paremmin kuin omiani, jotta pysyisin hengissä ja järjissäni, kun joudun pakkonielemään itseäni satuttavia asenteita. Kaiken lisäksi joudun tekemään tämän aivopesun omin pikku kätösin, kukaanhan ei pakota kirjallisuutta opiskelemaan.
Mikä sitten avuksi? Pitäisikö kirjallisuusopintoihin valikoida vain kilttejä kirjoja, jotka kohtelevat kaikkia tasapuolisesti ja ystävällisesti? Ajatus on naurettava. Niinpä kuten olen ennenkin sanonut, toivoisin lähinnä, että mieskirjailijoiden ajatuksille olisi vasta-ajatuksia.
Olisipa virkistävää lukea samassa tenttipaketissa miesvihaisen naisen teos. Se rauhoittaisi tilanteen kannaltani. Sellaista kirjaa ei taida löytyä syystä että naiset eivät uskalla ottaa aggressiota samaan tapaan käyttöön kuin miehet. Niinpä naisten kirjallisuus käpertyy itsen ympärille. Kun aggressiota ei uskalla kohdistaa maailmaan, se kohdistuu itseen ja juuri tässä on uhriudestaan hurmaantuneen, omaa napaansa kaivelevan naiskirjallisuuden perverssi ydin. Ehkä naiskirjallisuus on lopultakin parhaimmillaan viihdekirjallisuudessa, jossa se tohtii olla jotain muutakin, esim. hauska, positiivisella tavalla narsistinen, miehiä esineellistävä ja heitä jallittava, vaatteista enemmän kuin miehistä kiinnostunut jne.
Olen samassa no hope -tilanteessa kirjallisuuden ja kieltämättä ehkä elämänkin suhteen kuin Ellis ja Pink. Ei ihme, että heidän lohduton maailmansa kiehtoo. Se on totta minun kaltaiselleni, joka tuntuu jääneen jonnekin sukupuolien väliin ilman että tuntisi kuuluvansa kummankaan hiekkalaatikoihin. Silti olen varma, että se minunkin hiekkalaatikkoni ainakin kirjallisuudesta löytyisi, jos siitä kehystettäisiin joku isompi kuvio esiin.
Maailmassa on varmasti teoksia kaltaiselleni lukijalle, jos vain tietäisi missä. Yliopisto-opiskelu ei niitä ainakaan paljasta esiin. Näillä aatoksilla huomiseen tenttiin.
{ 2 comments }
