Määriteltyäni kirjani Contemporary Concrete Poetry – Nykykonkreettista runoutta virtuaaliseksi kirjaksi pidin itsestään selvänä, että virtuaalinen kirja on olemassa oleva käsite. Nyt en ole enää niin varma. Tai siis olen liki varma, että virtuaalikirjan käsitettä ei ole. Kun etsin kyseisellä hakuasanalla tietoa niin suomeksi kuin englanniksi, löysin joko ei mitään tai vaihtoehtoisesti kaikkea sähkökirjoista perinteisiin kirjamuotoisiin kirjoihin. Niinpä voisi olla tarvetta virtuaalikirjan määrittelyyn.
Lyhyesti: se on jotain, mistä CCP on yksi esimerkki.
Pitkästi:
1. Se on digitaalisessa muodossa
2. Se on julkaistu nettiin
3. Se ei ole alun perin perinteisessä kirjamuodossa olleen kirjan pdf- tai skannattu versio
4. Se ei ole tavallinen, lukulaitteella luettava sähkökirja (jo siksi, että tällaisella teoksella on oma nimi, e-kirja tai sähkökirja)
5. Sillä on oma ISBN-numero
6. Sillä on kirjamainen rakenne, esimerkiksi kansi ja sivuja
7. Lukijalla on mahdollisuus edetä siinä yhtä vaivattomasti ja itsenäisesti kuin perinteisessä kirjassa
8. Se on tarpeeksi pitkäkestoinen elämys tuntuakseen kirjan pituiselta
9. Se väittää olevansa virtuaalikirja
ja vielä, jottei unohdu:
10. Se on jotain, mistä CCP on yksi esimerkki
Luulisin, että jos viisi kohtaa ylläolevista täyttyy, kyseessä on virtuaalinen kirja. Niinpä virtuaalikirja on tietyin lisäehdoin myös se julkaistun kirjan pdf-versio, josta kohdassa 3 sanotaan, että nimenomaan sitä se ei ole! Sellaisia pdf-versioitahan esimerkiksi Poesian sivuilta löytyvät pdf-kirjat ovat. Virtuaalikirja voi tarkemmin ajateltuna olla myös jonnekin muualle kuin internetiin julkaistu digitaalinen teos. Tästä päästään määritelmien ikuisuusongelmiin: milloin määritelmä on riittävän mutta ei liian rajaava? Vastausta on mahdotonta antaa, etenkään kun virtuaalikirjaesimerkkejäkään ei ole liiaksi.
Lukijan itsemääräämisoikeus
Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, minulle keskeisin virtuaalikirjan ominaisuus digitaalisuuden jälkeen on lukijan itsemääräämisoikeus. Tarkoitan sillä sitä, että lukijalla on mahdollisuus edetä kirjassa omaan tahtiin ja palata taaksepäin tai harppoa joidenkin osien yli suoraan loppuun. Tämä etu on ollut aina perinteisen kirjan lukijalla, sen sijaan perinteisen animaation tai elokuvan katsojalla ei: animoitua runoteosta on joutunut seuraamaan siinä tahdissa, missä se on tehty etenemään. Niinpä vaikka internet-ympäristössä olisi sellainen digitaalinen esitys, jossa silmien editse virtaa pelkkää mustaa tekstiä valkealla pohjalla, se ei ole virtuaalikirja, mikäli siinä ei voi edetä omavalintaiseen tahtiin vaan joutuu passiivisen katsoja-yleisön rooliin. Passiivinen kuulostaa vähättelevältä, mutta tässä en tarkoita termiä negatiiviseksi, haluan vain korostaa sitä, että katsomistilanteessa ei vaikuteta teoksen etenemiseen.
Itsemääräämisoikeutta ei edes tajuta välttämättä eduksi ja vieläpä sellaiseksi, joka voisi yhtä hyvin olla olematta. Tarkoitan että jos kirja (ja sen johdannainen lehti) keksittäisiin nyt ja se olisi heti alkajaisiksi sähköinen, koko itsemääräämisoikeus saattaisi jäädä kehittymättä. Ehkä kirjaa luettaisiin ruudulla etenevänä tekstinauhana? Itse asiassa on vaikea kuvitella maailmaa, jossa olisi vain sellaista tekstiä, jota joutuisi seuraamaan ilman, että voisi vaikuttaa sen seuraamiseen. On myös vaikea arvioida, olisiko esimerkiksi internetsivustojen rakenne sellainen kuin on ilman, ettei se olisi päässyt ottamaan oppia kirjoilta. Internetsivusto on lopultakin aika kirjamainen: rakenne on johdonmukainen ja siinä voi edetä, palata ja hyppiä. Joissakin on sivukartta, joka vastaa sisällysluetteloa. Onko kyseessä siis mallioppiminen kirjalta vai jotenkin luontainen tapa, millä tekstit järjestyvät aina, oli lähtökohta mikä hyvänsä?
Kirjan lukeminen tuntuu edellyttävän lukijan autonomiaa. Itsestäni tuntuu mahdottomalta edes ajatella pitkää proosateosta, jonka etenemistä vain tarkkailisi kädet sylissä. Kirjan lukeminen on fyysistä. Koska sekin on niin itsestään selvää, on vaikea edes erikseen tiedostaa, kuinka fyysistä on pitää kirjaa käsissä, käännellä sivuja, asetella sitä parempaan asentoon. Käsituntuma sitoo tässä-olemiseen. Tarkoitan, että ainakin itse olen sellainen, että tulen vähän rauhattomaksi elokuvissa, koska siellä ei ole mitään järkevää tekemistä (!). Kirjan kanssa ei ole tätä ongelmaa, koska sen kanssa tekemistä on ainakin riittävä minimimäärä. Tavallaan lukeminen muistuttaa ajankuluna käsitöitä, myös siinä mielessä, että molemmissa voi palata ajassa taaksepäin: neuletta voi purkaa ja laudat ruuvata irti. Tämä aikaisempaan vaiheeseen palaaminen omien käsien toiminnan kautta on ratkaisevan erilaista kuin elokuvan katsominen, joka tässä mielessä vertautuu enemmän urheiluottelun tai konsertin seuraamiseen, joissa ei voi palata taaksepäin käsiä heiluttamalla. Käsityörinnastus sopii ehkä lopultakin paremmin kirjoittamiseen mutta jotain samaa lukemisessa ja kädentöissä on, nimenomaan juuri se käsien avulla eteneminen. Sama koskee myös virtuaalista kirjaa: esimerkiksi CCP:ssä edetään klikkaamalla hiirellä.
Kirjalabyrintti ja syväkirjan käsite
En löytänyt etsinnöissäni yhtään varsinaista virtuaalikirjaa CCP:lle kaveriksi. Löysin kylläkin kiinnostavan sivuston nimeltä Kirjalabyrintti, joka on sen omia sanoja lainatakseni “digitaaliseen kaunokirjallisuuteen keskittynyt kustantamo”. Sivuilta löysin kaiken muun kiinnostavan lisäksi termin syväkirja. Jälleen Kirjalabyrinttiä lainatakseni
syväkirja tarkoittaa menemistä syvemmälle kirjaan. Usein se on lisäsisältöä: toisia näkökulmia tai tietoa, kuin kurkistuksia kulissien taakse. Joskus kirja syvenee äänen keinoin, musiikkina tai äänimaisemana. Syväkirjat ovat myös kuvallisia elämyksiä. Ja koska ne ovat ohjelmia, niissä on luontaisesti ulottuvuus, joka lisää lukijan vaikutusmahdollisuuksia. Kaikki syväkirjat ovat yksilöllisiä, aivan kuten pohjana olevat käsikirjoituksetkin. Mitä syväkirja kunkin nimikkeen kohdalla tarkoittaa, selviää parhaiten lukemalla sitä. Kaikista kirjoistamme ilmestyy demo eli näytekirja, jonka voi ladata ilmaiseksi. Kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyvät myös tavallisena e-kirjana lukulaitteita varten. EPUB-kirjoja voi lukea myös tietokoneella, esimerkiksi Adobe Digital Editions -ohjelmalla. Syväkirjat ovat kuitenkin verrattomasti hienompia, eivätkä ne itsenäisinä ohjelmina vaadi erillistä lukuohjelmaa. Ne voi ladata helposti suoraan tietokoneelle ja käynnistää parilla hiiren klikkauksella.
Harmi kyllä en vielä päässyt tutustumaan kirjanäytteisiin. Ehkä en osannut etsiä niitä oikeasta paikasta? Toisaalta saattaa olla, että sivuilla ei vielä ollut syväkirjoja eikä näytteitäkään niin muodoin löytynyt. Mikäli Kirjalabyrintin aikataulut pitävät paikkansa, tälle vuodelle niitä on joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Kannattaa käydä tutustumassa, kuten sanottu, näytteet ovat sitä paitsi maksuttomia.
Syväkirjanäytteiden etsimisestä mieleeni juolahti, että ehkä virtuaalikirjan käsitteeseen pitäisi lisätä helppo saatavuus. Se puolestaan tarkoittaa internetiä ja sitä, että kirja on helppo löytää ja helppo avata. Tämä johtaa jälleen perinteiseen kirjaan ja sen itsestäänselvyyksinä pitämiimme etuihin. Perinteisen kirjan avaamisessahan ei ole ongelmia, ja mielestäni virtuaalikirjan pitää pitää tästä ominaisuudesta kiinni. Toisella tasolla helppo saatavuus tarkoittaa maksuttomuutta, mikä puolestaan ei ole perinteisen kirjan ominaisuus. Toisaalta on, ainakin lukijaan päin, sillä suuri osa kirjallisuudesta luetaan kirjastosta lainattuina ilmaiselämyksinä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suuri osa luetusta massasta luetaan maksutta. Omien lukuelämysteni suhdeluku taitaa olla 90 – 10, suurempi luku siis ilmaisuuden osuus. Mikäli luku on samaa luokkaa yleisemminkin, saattaa olla, että maksuttomuus on itse asiassa tärkeää.
Maksuttomuus on tärkeää ainakin digitaaliselle kirjalle mutta ei (pelkästään) siksi, ettei lukijoilla olisi varaa ostaa kirjoja vaan siksi, että internetissä maksu on hidaste ja jokainen hidaste, kuten maksusuoritus, pakollinen rekisteröinti jne. ovat kynnyksiä, jotka rajaavat lukijoita kiireen, kärsimättömyyden, osaamattomuuden ym. vuoksi pois. Maksuttomuus saattaa olla virtuaalikirjan olennainen ominaisuus myös siksi, että jos virtuaalikirja on digitaalinen, maksullinen ja sen hankkimiseksi täytyy nähdä vaivaa, miten se enää eroaa sisaruksestaan sähkökirjasta? Tai Kirjalabyrintin syväkirjasta? Asiaa täytyy miettiä. En muuten missään tapauksessa tarkoita, että kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Itse asiassa maksullisuus saattaa olla kirjan identiteetille erittäin olennaista. Tätä en kuitenkaan käsittele nyt, koska kirjoitan parhaillaan artikkelia Tuli&Savuun ja käsittelen sitä siellä.
Digitaalinen avaruus, joka ei sitten laajentunutkaan
Kirjalabyrintin sivuilta löytyi syväkirjan lisäksi toinenkin termi, nimittäin useimmille ehkä jo vanhastaan tuttu hyperromaani. Se johti itseni hankkimaan käsiini Markku Eskelisen digitaalisuutta ja kirjallisuutta käsittelevän perusteoksen Digitaalinen avaruus. Digitaalisessa avaruudessa hämmästyttää se, että kirja on kirjoitettu jo 1997 ja silti sitä lukiessa tulee vähän väliä olo, että kirjallisuuden ja digitaalisuuden liitto runnuttelee edelleen samoissa lähtökuopissa kuin silloin. Minkä tahansa digitaalisen ajan tuotteen elinkaaressa viisitoista vuotta on pökerryttävän pitkä aika, ajatellaan nyt vaikkapa sitä, miten paljon televisio on viidessätoista vuodessa muuttunut. Miten kirjallisuus onnistui pysyttelemään niin täysin digitalisoitumisen ulkopuolella? Ei tietysti onnistunutkaan, mikäli kirjallisuus määritellään väljästi ja siihen lasketaan sanomalehdet, keskustelupalstat, blogit ja kaikki muu internetin vallannut tekstiteollisuus. Mutta jos kirjallisuutta ajatellaan perinteisen taide-elämykseen pyrkivän kaunokirjallisuuden, erityisesti kirjamuotoisen kaunokirjallisuuden kannalta, kehitys on ollut uskomattoman hidasta. Sähkökirja tulee, ok, mutta todella tahmeasti.
Yksi syy muutosten hitauteen saattaa olla, että kirja on niin tuettu taidemuoto: sen ei tarvitse muuttua, koska se on valtiovallan erityisessä suojeluksessa: on apurahat kirjailijoille ja madallettu alv kirjoille (paitsi e-kirjoille, joiden alv Suomessa on 23 %, kun kirjamuotoisilla kirjoilla se on 9 %). Lisäksi kirja on symbioottinen kirjastolaitoksen kanssa, joka puolestaan työllistää yliopistoa, joka puolestaan tuottaa kirjastoille henkilökuntaa jne. Kaunokirjallinen teksti ja paperi ovat siis kuin luodut toisilleen, eivätkä ainoastaan siksi, että liitto on made in heaven vaan siksi, että molempien puoliskojen suvuilla on kaikki syyt pitää huolta siitä, että tämä liitto pysyy kasassa! Tilannetta voi ajatella myös luontometaforan kautta: se on kuin omanlaisensa biosfääri, jossa kaikilla osallisilla on oma, ekologinen lokeronsa. Se ei tarvitse muutoksia. En minäkään halua niitä siihen. Silti pysähtyneisyys on outoa, koska asioilla on tapana itseisarvoisesti muuttua, jopa silloin kun muutoksia ei kukaan kaipaa.
Siihen, miksi kirjallisuuden digitalisoitumisessa ei ole päästy alkua pidemmälle, saatoin löytää yhden vastauksen Eskeliseltä, joka kuvaa Michael Joycen ensimmäiseksi hypertekstiksi mainittua teosta Afternoon, a story (1987) seuraavasti: se
koostuu osioista, joiden lukemisjärjestyksen kukin lukija saa valita. Joycelta on peräisin myös vakiintunut jako ”luodattaviin” (exploratory) ja ”muokattaviin” (constructive) hyperteksteihin. Edellisessä lukija valitsee tiensä kirjailijan rakentamassa verkostossa, jota hän jälkimmäisessä voi myös muuttaa ja kasvattaa.
(Eskelinen 1997, 9).
Tähän tapaan minä ja varmaan moni muukin on tottunut mieltämään internetissä sijaitsevan kirjallisuuden. Ongelma on, että muuttuvat ja kasvavat ja ennenkaikkea muokattavat verkostot kuulostavat äärimmäisen rasittavalta. Minusta tuntuu, että on ollut virhe, että varhaisten hypertekstien tekijät ja esittelijät ovat kokeneet teksteille eduksi sen, että ne kuulostavat mahdollisimman monimutkaisilta, eksyttäviltä ja aikaa vieviltä. Kuluttaja/lukija/yleisö, miksi sitä haluaakaan kutsua, ei kuitenkaan hae taiteelta sitä, että siihen pitää ripustautua määräämättömäksi ajaksi aivan kuin se ei olisikaan vain yksi elämys muiden joukossa vaan jonkinlainen elämäntehtävä. On myös iso ero siinä, haluaako itse käsityönä kutoa paitaa vai haluaako mennä ostamaan jotain hienoa ylleen. Hypertekstien lähtöoletus tuntuu olevan, että käsityö = parasta ylle. Lukija/kuluttaja jne. haluaa kuitenkin useimmiten erottaa nämä toisistaan. Jos ei haluaisi, niin sittenhän voisi olla lukijan sijaan itsekin kirjailija! Ja ennen kuin se yksi ajatus ehtii livahtaa päähän, sanon heti, että on iso virhe kuvitella, että ihminen on lukija vain siksi, ettei kykene olemaan kirjailija. Mennäänhän ravintolaankin, vaikka itse osataan tehdä ruokaa. Elämyksen korkein aste ei siis ole se, että joutuu tekemään itse työtä saadakseen elämyksen.
Elämys vai työleiri
Toki tekemisen kautta saatava elämyskin on elämys, mutta sellaista ei halua aina. Saattaa jopa olla, että sellaista haluaa harvemmin kuin sitä valmista elämystä. Jostain syystä tätä ei haluta hyväksyä. Ehkä sen myöntämisellä jouduttaisiin liian lähelle sitä, että kaikista juhlapuheista huolimatta ihminen ei ehkä sittenkään halua olla se joutohetkinään rukkia hyrryyttävä, puulusikoita vuoleva saarijärveläinen vaan hän saattaa jopa haluta olla kuluttaja ja nauttia tästä roolista. Syitä voi olla muitakin. Joka tapauksessa sotkuiselta ja työläältä kuulostavat hypertekstivyyhdit aiheuttavat ainakin itsessäni uupumusta jo ajatuksena. Lähtökohtaisesti en halua tutustua niihin. Olen kyllä yrittänyt, koska joskus uteliaisuus ja elämysten jano ylittävät jopa muutosvastarinnan. Viimeksi yritin tutustua yllämainittuun Joycen teokseen. Valitettavasti kynnys tuli vastaan jo siinä, etten päässyt teokseen sisään, koska minulla ei ole vaadittavaa Java-sovellusta eikä vaadittavaa viitseliäisyyttä sen hankkimiseen. Vielä kerran: haluan elämyksen, en työleiriä ja luulen, etten ole ajatukseni kanssa yksin. Vasta sitten, kun hypertekstit lakkaavat olemasta tee-se-itse-keittiöitä ja ryhtyvät käyttäytymään kuin aikuiset eli kirjat eli ovat vaikuttavuuteen, häikäisemiseen ja hurmaamiseen pyrkiviä taide-elämyksiä, ne saavat isoja yleisöjä pienen erikoisyleisön lisäksi.
Palaan vielä itsemääräämisoikeuteen. Kuten sanottu, virtuaalisessa kirjassa on tärkeää saada edetä niin kuin itse haluaa. Passiivinen seuraaminen ei ole mielekästä, mutta itsemääräämisoikeutta ei toisaalta pidä sotkea siihen eksyttävyyteen, joilla hypertekstejä on markkinoitu. On tärkeää, että eteneminen on helppoa kuin kirjassa. Väitteeseen on luonnollisesti tukku varauksia. Hyperteksti muokattavuuksineen ja eksytyksineen voi lopultakin olla elämyksellistä, mutta ehkä vasta sitten, kun “helpommat” virtuaalitekstit ovat alkaneet kyllästyttää.
Luulen, että internetin ja tekstin suhde lähti väärästä suunnasta: se oli kuin se käsityön tekijä, joka yritti jättää välttämättömät välivaiheet tekemättä ja hypätä suoraan lopputuotteeseen. Ehkä tämä on väärä mielikuva, sillä mikä tärkeintä, perinteisen kirjan ja muiden taiteiden vankkumaton suosio osoittaa, että valmiiseen pöytään -periaate ei suinkaan ole mikään välimuoto, josta edes pitäisi nousta “edistyneemmälle” tasolle, pikemminkin se tuntuu olevan perustavalla tavalla taiteen olennaisin muoto: taide on jotain, jonka joku on tehnyt jollekin toiselle nautittavaksi. Siinä on ehkä jotain samaa kuin siinä, että lintu kosiskelee kumppania laulamalla sille taitavasti tai siinä, että se ylipäänsä kommunikoi lajitoveriensa kanssa. Jos se lajitoveri joutuisi itse laulamaan sen viestin, jonka se toinen haluaa sille esittää, niin missään ei olisi mitään mieltä. En edes tiedä, mitä se olisi, ei ainakaan kommunikointia. Okei, metaforiin on helppo eksyä, ja joka tapauksessa hyperromaani ei ole virtuaalikirja, vaan e-kirjan tavoin yksi virtuaalikirjan sisaruksista. Ehkä haarautuvat polut, eksyttävyys jne. ovat sen oma, erityinen ominaispiirre, jota sen kannattaa suorastaan pitää yllä. Aika näyttää.
Laitoin otsikkoon, että tämä oli osa I, jotta voin lopettaa säällisen tekstimäärän jälkeen. Niin virtuaalikirjan kuin muidenkin tekstiä ja digitaalisuutta yhdistävien teosmuotojen pohtimisessa riittää kuitenkin työsarkaa myös jatkossa. Suosittelen tarkkailemaan Kirjalabyrintin tarjontaa. Täytyy myös toivoa, että Markku Eskelinen kirjoittaisi Digitaaliselle avaruudelle jatkoa. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä Eskelinen on tässä viidentoista vuoden aikana nähnyt tapahtuvan. Digitaalisuuden ja kirjan suhteesta kun puhutaan, kannattaa tutustua myös Raine Koskimaan internetistä löytyvään väitöskirjaan DIGITAL LITERATURE – From Text to Hypertext and Beyond, joka kuuluu Digitaalisen avaruuden ohella alan perusteksteihin.
Ja sitten perinteiseen tyyliin muihin aiheisiin. Moulinille on tullut tavaksi esitellä kiinnostavia mainoksia. Seuraavassa Nuova Pubblicitàn Citroen DS4 -automerkille tekemä tyylikäs ja vauhdikas “Yes Man” (2011), joka yhdistää automainokseen konkreettisen runouden estetiikkaa. Mitä kaikkea ne vielä keksivät : D
Click the image to see “Yes man” or go http://www.youtube.com/watch?v=iXyE2pjPjYM
PS. Artikkelin aloituksena oleva pallomeri on Flash-animaatio, jossa pallojen liikkeitä voi hidastaa, nopeuttaa ym. siirtelemällä kursoria eri kohtiin kuvan päällä.
Lähteet:
Eskelinen, Markku 1997: Digitaalinen avaruus. WSOY, Helsinki.
Heikkinen, Tytti 2012: Contemporary Concrete Poetry – Nykykonkreettista runoutta
Joyce, Michael 1987: Afternoon, a Story <http://www.wwnorton.com/college/english/pmaf/hypertext/aft/index.html>
Koskimaa, Raine: DIGITAL LITERATURE – From Text to Hypertext and Beyond <http://users.jyu.fi/~koskimaa/thesis/thesis.shtml>
Kirjalabyrintti < http://www.kirjalabyrintti.net/>
Poesia <http://www.poesia.fi/>
{ 2 comments }
