Virtuaalikirjan ontologiaa, osa I

by T.H. on May 8, 2012

Määriteltyäni kirjani Contemporary Concrete Poetry – Nykykonkreettista runoutta virtuaaliseksi kirjaksi pidin itsestään selvänä, että virtuaalinen kirja on olemassa oleva käsite. Nyt en ole enää niin varma. Tai siis olen liki varma, että virtuaalikirjan käsitettä ei ole. Kun etsin kyseisellä hakuasanalla tietoa niin suomeksi kuin englanniksi, löysin joko ei mitään tai vaihtoehtoisesti kaikkea sähkökirjoista perinteisiin kirjamuotoisiin kirjoihin. Niinpä voisi olla tarvetta virtuaalikirjan määrittelyyn.

Lyhyesti: se on jotain, mistä CCP on yksi esimerkki.

Pitkästi:
1. Se on digitaalisessa muodossa
2. Se on julkaistu nettiin
3. Se ei ole alun perin perinteisessä kirjamuodossa olleen kirjan pdf- tai skannattu versio
4. Se ei ole tavallinen, lukulaitteella luettava sähkökirja (jo siksi, että tällaisella teoksella on oma nimi, e-kirja tai sähkökirja)
5. Sillä on oma ISBN-numero
6. Sillä on kirjamainen rakenne, esimerkiksi kansi ja sivuja
7. Lukijalla on mahdollisuus edetä siinä yhtä vaivattomasti ja itsenäisesti kuin perinteisessä kirjassa
8. Se on tarpeeksi pitkäkestoinen elämys tuntuakseen kirjan pituiselta
9. Se väittää olevansa virtuaalikirja
ja vielä, jottei unohdu:
10. Se on jotain, mistä CCP on yksi esimerkki

Luulisin, että jos viisi kohtaa ylläolevista täyttyy, kyseessä on virtuaalinen kirja. Niinpä virtuaalikirja on tietyin lisäehdoin myös se julkaistun kirjan pdf-versio, josta kohdassa 3 sanotaan, että nimenomaan sitä se ei ole! Sellaisia pdf-versioitahan esimerkiksi Poesian sivuilta löytyvät pdf-kirjat ovat. Virtuaalikirja voi tarkemmin ajateltuna olla myös jonnekin muualle kuin internetiin julkaistu digitaalinen teos. Tästä päästään määritelmien ikuisuusongelmiin: milloin määritelmä on riittävän mutta ei liian rajaava? Vastausta on mahdotonta antaa, etenkään kun virtuaalikirjaesimerkkejäkään ei ole liiaksi.

Lukijan itsemääräämisoikeus

Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, minulle keskeisin virtuaalikirjan ominaisuus digitaalisuuden jälkeen on lukijan itsemääräämisoikeus. Tarkoitan sillä sitä, että lukijalla on mahdollisuus edetä kirjassa omaan tahtiin ja palata taaksepäin tai harppoa joidenkin osien yli suoraan loppuun. Tämä etu on ollut aina perinteisen kirjan lukijalla, sen sijaan perinteisen animaation tai elokuvan katsojalla ei: animoitua runoteosta on joutunut seuraamaan siinä tahdissa, missä se on tehty etenemään. Niinpä vaikka internet-ympäristössä olisi sellainen digitaalinen esitys, jossa silmien editse virtaa pelkkää mustaa tekstiä valkealla pohjalla, se ei ole virtuaalikirja, mikäli siinä ei voi edetä  omavalintaiseen tahtiin vaan joutuu passiivisen katsoja-yleisön rooliin. Passiivinen kuulostaa vähättelevältä, mutta tässä en tarkoita termiä negatiiviseksi, haluan vain korostaa sitä, että katsomistilanteessa ei vaikuteta teoksen etenemiseen.

Itsemääräämisoikeutta  ei edes tajuta välttämättä eduksi ja vieläpä sellaiseksi, joka voisi yhtä hyvin olla olematta. Tarkoitan että jos kirja (ja sen johdannainen lehti) keksittäisiin nyt ja se olisi heti alkajaisiksi sähköinen, koko itsemääräämisoikeus saattaisi jäädä kehittymättä. Ehkä kirjaa luettaisiin ruudulla etenevänä tekstinauhana? Itse asiassa on vaikea kuvitella maailmaa, jossa olisi vain sellaista tekstiä, jota joutuisi seuraamaan ilman, että voisi vaikuttaa sen seuraamiseen. On myös vaikea arvioida, olisiko esimerkiksi internetsivustojen rakenne sellainen kuin on ilman, ettei se olisi päässyt ottamaan oppia kirjoilta. Internetsivusto on lopultakin aika kirjamainen: rakenne on johdonmukainen ja siinä voi edetä, palata ja hyppiä. Joissakin on sivukartta, joka vastaa sisällysluetteloa. Onko kyseessä siis mallioppiminen kirjalta vai jotenkin luontainen tapa, millä tekstit järjestyvät aina, oli lähtökohta mikä hyvänsä?

Kirjan lukeminen tuntuu edellyttävän lukijan autonomiaa. Itsestäni tuntuu mahdottomalta edes ajatella pitkää proosateosta, jonka etenemistä vain tarkkailisi kädet sylissä. Kirjan lukeminen on fyysistä. Koska sekin on niin itsestään selvää, on vaikea edes erikseen tiedostaa, kuinka fyysistä on pitää kirjaa käsissä, käännellä sivuja, asetella sitä parempaan asentoon. Käsituntuma sitoo tässä-olemiseen. Tarkoitan, että ainakin itse olen sellainen, että tulen vähän rauhattomaksi elokuvissa, koska siellä ei ole mitään järkevää tekemistä (!). Kirjan kanssa ei ole tätä ongelmaa, koska sen kanssa tekemistä on ainakin riittävä minimimäärä. Tavallaan lukeminen muistuttaa ajankuluna käsitöitä, myös siinä mielessä, että molemmissa voi palata ajassa taaksepäin: neuletta voi purkaa ja laudat ruuvata irti. Tämä aikaisempaan vaiheeseen palaaminen omien käsien toiminnan kautta on ratkaisevan erilaista kuin elokuvan katsominen, joka tässä mielessä vertautuu enemmän urheiluottelun tai konsertin seuraamiseen, joissa ei voi palata taaksepäin käsiä heiluttamalla. Käsityörinnastus sopii ehkä lopultakin paremmin kirjoittamiseen mutta jotain samaa lukemisessa ja kädentöissä on, nimenomaan juuri se käsien avulla eteneminen. Sama koskee myös virtuaalista kirjaa:  esimerkiksi CCP:ssä edetään klikkaamalla hiirellä.

Kirjalabyrintti ja syväkirjan käsite

En löytänyt etsinnöissäni yhtään varsinaista virtuaalikirjaa CCP:lle kaveriksi. Löysin kylläkin kiinnostavan sivuston nimeltä Kirjalabyrintti, joka on sen omia sanoja lainatakseni “digitaaliseen kaunokirjallisuuteen keskittynyt kustantamo”. Sivuilta löysin kaiken muun kiinnostavan lisäksi termin syväkirja. Jälleen Kirjalabyrinttiä lainatakseni

syväkirja tarkoittaa menemistä syvemmälle kirjaan. Usein se on lisäsisältöä: toisia näkökulmia tai tietoa, kuin kurkistuksia kulissien taakse. Joskus kirja syvenee äänen keinoin, musiikkina tai äänimaisemana. Syväkirjat ovat myös kuvallisia elämyksiä. Ja koska ne ovat ohjelmia, niissä on luontaisesti ulottuvuus, joka lisää lukijan vaikutusmahdollisuuksia. Kaikki syväkirjat ovat yksilöllisiä, aivan kuten pohjana olevat käsikirjoituksetkin. Mitä syväkirja kunkin nimikkeen kohdalla tarkoittaa, selviää parhaiten lukemalla sitä. Kaikista kirjoistamme ilmestyy demo eli näytekirja, jonka voi ladata ilmaiseksi. Kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyvät myös tavallisena e-kirjana lukulaitteita varten. EPUB-kirjoja voi lukea myös tietokoneella, esimerkiksi Adobe Digital Editions -ohjelmalla. Syväkirjat ovat kuitenkin verrattomasti hienompia, eivätkä ne itsenäisinä ohjelmina vaadi erillistä lukuohjelmaa. Ne voi ladata helposti suoraan tietokoneelle ja käynnistää parilla hiiren klikkauksella.

 Harmi kyllä en vielä päässyt tutustumaan kirjanäytteisiin. Ehkä en osannut etsiä niitä oikeasta paikasta? Toisaalta saattaa olla, että sivuilla ei vielä ollut syväkirjoja eikä näytteitäkään niin muodoin löytynyt. Mikäli Kirjalabyrintin aikataulut pitävät paikkansa, tälle vuodelle niitä on joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Kannattaa käydä tutustumassa, kuten sanottu, näytteet ovat sitä paitsi maksuttomia.

Syväkirjanäytteiden etsimisestä mieleeni juolahti, että ehkä virtuaalikirjan käsitteeseen pitäisi lisätä helppo saatavuus. Se puolestaan tarkoittaa internetiä ja sitä, että kirja on helppo löytää ja helppo avata. Tämä johtaa jälleen perinteiseen kirjaan ja sen itsestäänselvyyksinä pitämiimme etuihin. Perinteisen kirjan avaamisessahan ei ole ongelmia, ja mielestäni virtuaalikirjan pitää pitää tästä ominaisuudesta kiinni. Toisella tasolla helppo saatavuus tarkoittaa maksuttomuutta, mikä puolestaan ei ole perinteisen kirjan ominaisuus. Toisaalta on, ainakin lukijaan päin, sillä suuri osa kirjallisuudesta luetaan kirjastosta lainattuina ilmaiselämyksinä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suuri osa luetusta massasta luetaan maksutta. Omien lukuelämysteni suhdeluku taitaa olla 90 – 10, suurempi luku siis ilmaisuuden osuus. Mikäli luku on samaa luokkaa yleisemminkin, saattaa olla, että maksuttomuus on itse asiassa tärkeää.

Maksuttomuus on tärkeää ainakin digitaaliselle kirjalle mutta ei (pelkästään) siksi, ettei lukijoilla olisi varaa ostaa kirjoja vaan siksi, että internetissä maksu on hidaste ja jokainen hidaste, kuten maksusuoritus, pakollinen rekisteröinti jne. ovat kynnyksiä, jotka rajaavat lukijoita kiireen, kärsimättömyyden, osaamattomuuden ym. vuoksi pois. Maksuttomuus saattaa olla virtuaalikirjan olennainen ominaisuus myös siksi, että jos virtuaalikirja on digitaalinen, maksullinen ja sen hankkimiseksi täytyy nähdä vaivaa, miten se enää eroaa sisaruksestaan sähkökirjasta? Tai Kirjalabyrintin syväkirjasta? Asiaa täytyy miettiä. En muuten missään tapauksessa tarkoita, että kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Itse asiassa maksullisuus saattaa olla kirjan identiteetille erittäin olennaista. Tätä en kuitenkaan käsittele nyt, koska kirjoitan parhaillaan artikkelia Tuli&Savuun ja käsittelen sitä siellä.

Digitaalinen avaruus, joka ei sitten laajentunutkaan

Kirjalabyrintin sivuilta löytyi syväkirjan lisäksi toinenkin termi, nimittäin useimmille ehkä jo vanhastaan tuttu hyperromaani. Se johti itseni hankkimaan käsiini Markku Eskelisen digitaalisuutta ja kirjallisuutta käsittelevän perusteoksen Digitaalinen avaruus. Digitaalisessa avaruudessa hämmästyttää se, että kirja on kirjoitettu jo 1997 ja silti sitä lukiessa tulee vähän väliä olo, että kirjallisuuden ja digitaalisuuden liitto runnuttelee edelleen samoissa lähtökuopissa kuin silloin. Minkä tahansa digitaalisen ajan tuotteen elinkaaressa viisitoista vuotta on pökerryttävän pitkä aika, ajatellaan nyt vaikkapa sitä, miten paljon televisio on viidessätoista vuodessa muuttunut. Miten kirjallisuus onnistui pysyttelemään niin täysin digitalisoitumisen ulkopuolella? Ei tietysti onnistunutkaan, mikäli kirjallisuus määritellään väljästi ja siihen lasketaan sanomalehdet, keskustelupalstat, blogit ja kaikki muu internetin vallannut tekstiteollisuus. Mutta jos kirjallisuutta ajatellaan perinteisen taide-elämykseen pyrkivän kaunokirjallisuuden, erityisesti kirjamuotoisen kaunokirjallisuuden kannalta, kehitys on ollut uskomattoman hidasta. Sähkökirja tulee, ok, mutta todella tahmeasti.

Yksi syy muutosten hitauteen saattaa olla, että kirja on niin tuettu taidemuoto: sen ei tarvitse muuttua, koska se on valtiovallan erityisessä suojeluksessa: on apurahat kirjailijoille ja madallettu alv kirjoille  (paitsi e-kirjoille, joiden alv Suomessa on 23 %, kun kirjamuotoisilla kirjoilla se on 9 %). Lisäksi kirja on symbioottinen kirjastolaitoksen kanssa, joka puolestaan työllistää yliopistoa, joka puolestaan tuottaa kirjastoille henkilökuntaa jne. Kaunokirjallinen teksti ja paperi ovat siis kuin luodut toisilleen, eivätkä ainoastaan siksi, että liitto on made in heaven vaan siksi, että molempien puoliskojen suvuilla on kaikki syyt pitää huolta siitä, että tämä liitto pysyy kasassa! Tilannetta voi ajatella myös luontometaforan kautta: se on kuin omanlaisensa biosfääri, jossa kaikilla osallisilla on oma, ekologinen lokeronsa. Se ei tarvitse muutoksia. En minäkään halua niitä siihen. Silti pysähtyneisyys on outoa, koska asioilla on tapana itseisarvoisesti muuttua, jopa silloin kun muutoksia ei kukaan kaipaa.

Siihen, miksi kirjallisuuden digitalisoitumisessa ei ole päästy alkua pidemmälle, saatoin löytää yhden vastauksen Eskeliseltä, joka kuvaa Michael Joycen ensimmäiseksi hypertekstiksi mainittua teosta Afternoon, a story (1987) seuraavasti: se

koostuu osioista, joiden lukemisjärjestyksen kukin lukija saa valita. Joycelta on peräisin myös vakiintunut  jako ”luodattaviin” (exploratory) ja ”muokattaviin” (constructive) hyperteksteihin. Edellisessä lukija valitsee tiensä kirjailijan rakentamassa verkostossa, jota hän jälkimmäisessä voi myös muuttaa ja kasvattaa.
(Eskelinen 1997, 9).

Tähän tapaan minä ja varmaan moni muukin on tottunut mieltämään internetissä sijaitsevan kirjallisuuden. Ongelma on, että muuttuvat ja kasvavat ja ennenkaikkea muokattavat verkostot kuulostavat äärimmäisen rasittavalta. Minusta tuntuu, että on ollut virhe, että varhaisten hypertekstien tekijät ja esittelijät ovat kokeneet teksteille eduksi sen, että ne kuulostavat mahdollisimman monimutkaisilta, eksyttäviltä ja aikaa vieviltä. Kuluttaja/lukija/yleisö, miksi sitä haluaakaan kutsua, ei kuitenkaan hae taiteelta sitä, että siihen pitää ripustautua määräämättömäksi ajaksi aivan kuin se ei olisikaan vain yksi elämys muiden joukossa vaan jonkinlainen elämäntehtävä. On myös iso ero siinä, haluaako itse käsityönä kutoa paitaa vai haluaako mennä ostamaan jotain hienoa ylleen. Hypertekstien lähtöoletus tuntuu olevan, että käsityö = parasta ylle. Lukija/kuluttaja jne. haluaa kuitenkin useimmiten erottaa nämä toisistaan. Jos ei haluaisi, niin sittenhän voisi olla lukijan sijaan itsekin kirjailija! Ja ennen kuin se yksi ajatus ehtii livahtaa päähän, sanon heti, että on iso virhe kuvitella, että ihminen on lukija vain siksi, ettei kykene olemaan kirjailija. Mennäänhän ravintolaankin, vaikka itse osataan tehdä ruokaa. Elämyksen korkein aste ei siis ole se, että joutuu tekemään itse työtä saadakseen elämyksen.

Elämys vai työleiri

Toki tekemisen kautta saatava elämyskin on elämys, mutta sellaista ei halua aina. Saattaa jopa olla, että sellaista haluaa harvemmin kuin sitä valmista elämystä. Jostain syystä tätä ei haluta hyväksyä. Ehkä sen myöntämisellä jouduttaisiin liian lähelle sitä, että kaikista juhlapuheista huolimatta ihminen ei ehkä sittenkään halua olla se joutohetkinään rukkia hyrryyttävä, puulusikoita vuoleva saarijärveläinen vaan hän saattaa jopa haluta olla kuluttaja ja nauttia tästä roolista. Syitä voi olla muitakin. Joka tapauksessa sotkuiselta ja työläältä kuulostavat hypertekstivyyhdit aiheuttavat ainakin itsessäni uupumusta jo ajatuksena. Lähtökohtaisesti en halua tutustua niihin. Olen kyllä yrittänyt, koska joskus uteliaisuus ja elämysten jano ylittävät jopa muutosvastarinnan. Viimeksi yritin tutustua yllämainittuun Joycen teokseen. Valitettavasti kynnys tuli vastaan jo siinä, etten päässyt teokseen sisään, koska minulla ei ole vaadittavaa Java-sovellusta eikä vaadittavaa viitseliäisyyttä sen hankkimiseen. Vielä kerran: haluan elämyksen, en työleiriä ja luulen, etten ole ajatukseni kanssa yksin. Vasta sitten, kun hypertekstit lakkaavat olemasta tee-se-itse-keittiöitä ja ryhtyvät käyttäytymään kuin aikuiset eli kirjat eli ovat vaikuttavuuteen, häikäisemiseen ja hurmaamiseen pyrkiviä taide-elämyksiä, ne saavat isoja yleisöjä pienen erikoisyleisön lisäksi.

Palaan vielä itsemääräämisoikeuteen. Kuten sanottu, virtuaalisessa kirjassa on tärkeää saada edetä niin kuin itse haluaa. Passiivinen seuraaminen ei ole mielekästä, mutta itsemääräämisoikeutta ei toisaalta pidä sotkea siihen eksyttävyyteen, joilla hypertekstejä on markkinoitu. On tärkeää, että eteneminen on helppoa kuin kirjassa. Väitteeseen on luonnollisesti tukku varauksia. Hyperteksti muokattavuuksineen ja eksytyksineen voi lopultakin olla elämyksellistä, mutta ehkä vasta sitten, kun “helpommat” virtuaalitekstit ovat alkaneet kyllästyttää.

Luulen, että internetin ja tekstin suhde lähti väärästä suunnasta: se oli kuin se käsityön tekijä, joka yritti jättää välttämättömät välivaiheet tekemättä ja hypätä suoraan lopputuotteeseen. Ehkä tämä on väärä mielikuva, sillä mikä tärkeintä, perinteisen kirjan ja muiden taiteiden vankkumaton suosio osoittaa, että valmiiseen pöytään -periaate ei suinkaan ole mikään välimuoto, josta edes pitäisi nousta “edistyneemmälle” tasolle, pikemminkin se tuntuu olevan perustavalla tavalla taiteen olennaisin muoto: taide on jotain, jonka joku on tehnyt jollekin toiselle nautittavaksi. Siinä on ehkä jotain samaa kuin siinä, että lintu kosiskelee kumppania laulamalla sille taitavasti tai siinä, että se ylipäänsä kommunikoi lajitoveriensa kanssa. Jos se lajitoveri joutuisi itse laulamaan sen viestin, jonka se toinen haluaa sille esittää, niin missään ei olisi mitään mieltä. En edes tiedä, mitä se olisi, ei ainakaan kommunikointia. Okei, metaforiin on helppo eksyä, ja joka tapauksessa hyperromaani ei ole virtuaalikirja, vaan e-kirjan tavoin yksi virtuaalikirjan sisaruksista. Ehkä haarautuvat polut, eksyttävyys jne. ovat sen oma, erityinen ominaispiirre, jota sen kannattaa suorastaan pitää yllä. Aika näyttää.

Laitoin otsikkoon, että tämä oli osa I, jotta voin lopettaa säällisen tekstimäärän jälkeen. Niin virtuaalikirjan kuin muidenkin tekstiä ja digitaalisuutta yhdistävien teosmuotojen pohtimisessa riittää kuitenkin työsarkaa myös jatkossa. Suosittelen tarkkailemaan Kirjalabyrintin tarjontaa. Täytyy myös toivoa, että Markku Eskelinen kirjoittaisi Digitaaliselle avaruudelle jatkoa. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä Eskelinen on tässä viidentoista vuoden aikana nähnyt tapahtuvan. Digitaalisuuden ja kirjan suhteesta kun puhutaan, kannattaa tutustua myös Raine Koskimaan internetistä löytyvään väitöskirjaan DIGITAL LITERATURE – From Text to Hypertext and Beyond, joka kuuluu Digitaalisen avaruuden ohella alan perusteksteihin.

Ja sitten perinteiseen tyyliin muihin aiheisiin. Moulinille on tullut tavaksi esitellä kiinnostavia mainoksia. Seuraavassa Nuova Pubblicitàn Citroen DS4 -automerkille tekemä tyylikäs ja vauhdikas “Yes Man” (2011), joka yhdistää automainokseen konkreettisen runouden estetiikkaa. Mitä kaikkea ne vielä keksivät : D

Screenshot froma ad "Yes Man"  Click the image to see “Yes man” or go http://www.youtube.com/watch?v=iXyE2pjPjYM

PS. Artikkelin aloituksena oleva pallomeri on Flash-animaatio, jossa pallojen liikkeitä voi hidastaa, nopeuttaa ym. siirtelemällä kursoria eri kohtiin kuvan päällä.

Lähteet:
Eskelinen, Markku 1997: Digitaalinen avaruus. WSOY, Helsinki.
Heikkinen, Tytti 2012: Contemporary Concrete Poetry – Nykykonkreettista runoutta
Joyce, Michael 1987: Afternoon, a Story  <http://www.wwnorton.com/college/english/pmaf/hypertext/aft/index.html>
Koskimaa, Raine: DIGITAL LITERATURE – From Text to Hypertext and Beyond <http://users.jyu.fi/~koskimaa/thesis/thesis.shtml>
Kirjalabyrintti < http://www.kirjalabyrintti.net/>
Poesia  <http://www.poesia.fi/>

 

{ 2 comments }

Kolme työtä, kolme erilaista estetiikkaa – Three different works, three different aesthetics

Image presenting aesthetics of Tytti Heikkinen's three artworks in Text Art - Poetry For the Eye exhibition in Tampere

Tässä virtuaalinäyttelyssä on esillä kolme työtä.  Lähtökohtana kaikissa on visuaalisuuden ja tekstin suhde. Visuaalisuus on näissä töissä kuvia mutta myös virtuaaliselle ajallemme ominaisia uusia visuaalisuuden alueita, kuten liikettä ja käyttöliittymän toimivuuteen liittyviä seikkoja.

Teokset ovat mukana myös Tampereen taidemuseon järjestämässä näyttelyssä TEXT ART: Katseltavaa runoutta – Poetry for the Eye. Näyttely on tehty yhteistyössä manchesterilaisen Bury Art Museumin kanssa, ja se on esillä Tampereella TR1 Taidehallissa  31.3.-29.4.2012.

There is three artworks in this virtual exhibition. They all studies the relations of the text and visuality. Visuality in these works means images, but also new visualities essential to our virtual era, for example animation and things related with the functionality of the user interface.

These works are also in the exhibition TEXT ART: Katseltavaa runoutta – Poetry for the Eye. It is arranged by Tampere Art Museum in cooperation with Bury Art Museum from Manchester. The exhibition is held in TR1 Taidehalli, Tampere, Finland 31.3.-29.4.2012.

Työt aukeavat klikkaamalla sidbarissa olevia kuvakkeita. Töitä pääsee katsomaan myös alla olevista esianimaatioista (mutta joissakin selaimissa niiden avaamisessa on ollut ongelmia). Takaisin bloginäkymään pääsee selaimen takaisin-nuolella ja joissakin tapauksissa sulkemalla ruksista selaimen välilehden. Töihin pääsee myös klikkaamalla näyttelyanimaatiossa (ylimmäisenä) näkyvien taulujen yhteydessä olevia harmaita laatikoita.

You can watch the works by clicking the small images in the sidebar. You can also watch them by clicking the preanimations below (but there has been some problems when opening them in some browsers). Back to the blog: click the browser’s back-arrow, or in some cases close the browser’s interleaf . It’s also possible to watch the works by clicking the grey boxes under the artworks in the exhibition animation (first animation in the article).

image named Virtual Cia Carangi and Liberace in a virtual poetry exhibition

Virtual Gia Carangi and Liberace as guests in the exhibition animation. Screenshot from the first animation in this article.

Contemporary Concrete Poetry – Nykykonkreettista runoutta
Virtual book, ISBN 978-952-93-0473-8

Kirja 3.0. on täällä!

Sähköinen, lukulaitteella luettava kirja nähdään usein kirjan seuraavaksi olomuodoksi. CCP edustaa siitä  seuraavaa sukupolvea, joka ei ole riippuvainen kaupallisten valmistajien erillisistä laitteista. Pelkkä nettiyhteys riittää. Virtuaalisuudestaan huolimatta teos on aito kirja, siksi sillä on myös ISBN-numero.

Kuten kirjassa kerron, siitä on tehty myös kuusi kirjamuotoista kirjaa Text Art -näyttelyyn. Paradoksaalisesti nämä perinteisen kirjan näköiset kirjat eivät ole kirjoja vaan näyttelyesineitä. Oikea kirja on siis tämä näyttelyesineen pohjalta tehty virtuaalinen kirja! Se tutkii ns. konkretististista runoutta, jota voi nykyään löytää yllättävistä paikoista. Kirjaa voi lukea sekä englanniksi että suomeksi. Blogista löytyy myös aihetta sivuava artikkeli.

Kirjan englanti ei ole parasta mahdollista. Koen kuitenkin tärkeämpänä sen, että teos on ymmärrettävissä myös muille kuin suomalaisille, vaikka ilmaisu ei olisikaan vielä parhaassa mahdollisessa muodossa. Virtuaalisissa teoksissa on se suunnaton etu, että virheitä voi korjata. Tässä näkyy myös keskeinen ero perinteisen ja virtuaalisen teoksen välillä: virtuaalinen lakkaa olemasta kiinteä esine. Se muuttuu eläväksi,  vähän kuin orgaaninen kasvi, joka kehittyy ja lisääntyy. Vähintäänkin se on enemmän prosessi kuin objekti.

The book 3.0 is here!

The electric book which can be read with a separate e-book reader is often considered as the next generation of the book. However, this book goes further. It’s not dependent on the devices made by commercial manufactures, everyone having an internet connection can read it. Even though the book is virtual, it’s a real book. That’s why it has also the ISBN-number.

 As I tell in the book, from it is  also made six traditional-looking books for the Tex Art -exhibition. Paradoxically, these book-looking books are not real books but ‘exhibition objects‘ and the actual, real book is this virtual one, which is based on the exhibition example I made first! The book is studying so called concrete poetry, which is possible to find from the suprising places nowadays. Texts in the book are both english and finnish.

As reader can notice, english in the book is not the best possible. However, I thought that communicating is more important than perfect language. This is a great advantage in virtuality: mistakes can always be corrected. In this is also possible to see one of the most essential features of the virtual artworks. They begin to be more alive, I mean they are not just objects anymore but more like processes, like plants: they can grow, evolve and reproduce.

There is an article about the internet and the book here (finnish).

Normaalia valon puutetta  (Normal lack of light)
Flash-animaatio/animation, 2012

Lauseet muodostavat runon, jota animaatio ja musiikki kuvittavat. Animaatio alkaa start-nappulaa painamalla. Musiikkia voi säätää volumeneliöistä. Pause jättää animaation pyörimään paikoillaan, continuesta se lähtee etenemään.

Sentences creates a poem, which is illustrated by the other elements (animation, images and music). Animation begins by pressing start. Music can be adjusted by volumesquares. Pause stops the animation to a certain scene, pressing continue-button makes it go on. The poem is finnish, but here is a rough translation in english.

It’s perfectly normal
normal lack of light
can’t describe my feelings any better
I guess anxiety is a feeling as any other
breasts grow bigger when milk prducution begins
it makes the neighbour boy sweat
he gets up
the pressure can be felt up in the retinas
he is used to watch the night
when it comes to get
what’s the most unique in human hearts
pure monotonic routines, hidden hollowness
he feels himself surprisingly hostile
he feels it explicitly
without constant filtering
without intermediates
he satisfieds himself straightforward
the pressure can be felt up in the retinas
he replaces despair with tension
he maintains that valuable factor as long as he can
until the sounds starts again
until there’s left what is the most unique in human hearts
pure monotonic routines, hidden hollowness

My Little Poetry
Flash-animaatio/animation, 2012

Työn ensimmäinen versio kuvittaa artikkelia, jossa pohdin suomalaisen nykyrunouden juveniileja piirteitä. Mukana kontrollipainikkeet. Tässä työssä olennaista ei ole tekstisisältö, vaan koreografia (eli se, miten liikkeet, elementit jne. suhteutuvat toisiinsa). Työtä voi verrata Normaalia valonpuutetta -animaatioon, jossa puolestaan teksti on keskeinen ja kaikki muu on sille alisteista. Teksti on englanniksi.

I made the first version of this work to the article about juvenile features of the contemporary finnish poetry. Includes control buttons. In this work is not essential the text content but ‘choreography’ (how moves, elements, etc. are related to each other. This work is opposite to the Normal lack of light -animation, where the text is essential and everything else is secondary to it. English text.

* * *
Log:
Artworks published: 30.3.2012
Volume controls included: 1.4.2012
CCP: corrections in english text, log included: 6.4.2012

* * *

Text Art -näyttely Katseltavaa runoutta – Poetry for the Eye mediassa:

Sirpa Koskinen: Katseltavan runouden näyttely Tampereella. Kansan Uutiset 20.3.2012
Aleksis Salusjärvi: Text Art. Luutii 1.4.2012

{ 0 comments }

Löysin 8o-luvun suomalaista taidetta esittelevästä Koko hajanainen kuva -teoksesta Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin maan mainion artikkelin nykytaiteen museosta. Kopsasin sen tähän artikkeliin  kokonaisuudessaan (löytyy alimmaisena oman otsikon alta). Suosittelen lukemaan, sillä se peilaa hauskasti nykyistä Guggenheim-keskustelua. Itseäni Rossin ja Kivirinnan artikkelissa ihmetytti, kuinka jo silloin (20-30 v. sitten) Suomessakin puhuttiin  museolaitoksen elähtäneisyydestä. Tai siis se ei ihmetytä, koska Suomessa on oltu kartalla kuvataiteen ja myös siihen liittyvän teorian kansainvälisistä virtauksista aina. Se ihmetyttää, että nykyistä Guggenheim-keskustelua käydään siihen malliin kuin näistä asioista ei olisi koskaan kuultukaan. Mihin kaikki museoinstituutiokriittisyydestä tietoiset kansalaiset ovat hävinneet? Onko pää pistetty puskaan siinä pelossa, että apurahat lakkaavat juoksemasta ja työpaikka menee alta vai mitä ihmettä? Ja missä asioista tietävät toimittajat ovat, eläkkeelläkö? Vai ovatko päässeet suutelemaan paavin sormusta ja hukanneet kriittisyytensä saman tein?

Nykytaide-artikkelissa huvitti mm. kohta

(…)  New Yorkin Modernin taiteen museon ja Pariisin Pompidou-keskuksen malleihin vedoten se tähdensi, että elokuva-arkiston toiminta toisi museolle useita, tuhansia uusia kävijöitä.

Tismalleen samanlaista ulkomaisiin malleihin vetoamista on nähty Guggenheim-keskustelussakin. Miten muuten mahtoi käydä nykytaiteen museon kanssa? Toiko”elokuva-arkiston toiminta museolle useita tuhansia uusia kävijöitä”? : D  Artikkeli paljastaa tällaisen vetoamisretoriikan onttouden. Viimeistään historian valossa sen perimmäinen toiveajatteluluonne kuoriutuu aina esiin. Huomatkaa muuten mittakaavan muutos: vielä kasari-ysärissä oli ok puhua jostain niin liikuttavan pienistä määristä kuin tuhansista. Nykyään uskottavaan argumenttiin eivät riitä edes kymmenet tuhannet, puhutaanpa sitten asiasta kuin asiasta.

Mutta tosiaan, kaiken aikalaiskohkauksen jälkeen, mitä nykytaiteen museosta on jäänyt käteen? Miten mullistui kulttuurielämä, minkä verran taivas liikahti lähemmäksi maata? Ja ennen kaikkea: onko kuvataideinstituutio tosiaan niin hottis juttu kuin kuvataideinstituutio itse antaa ymmärtää? Ei. Harras uskomme siihen on vuosisataisen hypetyksen ansiosta. Joku voisi ehkä puhua vuosisadan markkinointihuijauksesta. Kaupallisella puolella sama ei onnistuisi koskaan, sillä siellä markkinointia valvotaan: lupauksilla on oltava katetta tai tulee seuraamuksia. Nykytaiteen museon valmistumisesta on muuten lopultakin käsittämättömän vähän aikaa. Kuinka kauan mahtaisi  Guggen tuoreustakuu olla voimassa?

Save your rhetoric

Sattumoisin tänään netti-Guardianissa oli asiaa sivuten Jonathan Jonesin hyvä kirjoitus Save your rhetoric: why can’t museums defend art honestly?. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Guggenheimiin mitenkään, niin Jones esittää ajatuksia, joita voisi soveltaa kaikkeen taiteesta käytävään keskusteluun. Vähintäänkin seuraavia olisi hyvä pohtia kaikkien, joita taide ja etenkin sen ns. “yhteiskunnallinen rooli” kiinnostavat.

But why do institutions feel obliged to present their own ambitions as a public service?

When it comes to art, politics demands that every commission, every purchase, every gallery be a service to society and a national necessity.

The honest thing for the Ashmolean would be to say, “We really fancy this Manet, it’s fantastic, we think it would look great in our collection and it would bolster our claim to be a really glamorous big-time gallery.”

Kuten viimeisestä sitaatista näkee, Jones purkaa niitä hurskastelevia mainoslauseita, joilla taiteesta puhutaan ja rapsuttaa alta esiin varsinaista ydintä, joka, kuten aina ja kaikessa, on mikäpä muukaan kuin tarve tuottaa lisäarvoa nimenomaan itselle, tässä tapauksessa instituutiolle itselleen. Olennaista onkin huomata, milloin sitä lisäarvoa on niin paljon, että se oikeasti antaa jotain muillekin. Edes taiteen kohdalla ei ole itsestäänselvää, että niin käy aina. Käsittämättömän kritiikittömästi täällä siihen kuitenkin luotetaan. Kuten sanottu, vuosisadan markkinointihuijaus?

Se, että Guggenheim-prosessi on nyt hetkeksi laannut, ei tarkoita sitä, etteikö Gugge tulisi. Ongelma on se, että päättäjillä, ehkä mediallakin, on nyt jokin kummallinen hinku saada se. Jokainen, joka on joskus ollut ns. autokuumeessa, tunnistanee tilan. Miksi se juuri nyt on päällä Gugge-kuumeen muodossa, on vaikeampi ymmärtää.

Vaikka hankkeen vastustajat ovat enemmän kuin oikeassa, ongelma on, että kukaan heistä ei ole heittänyt ensimmäistäkään vastaehdotusta. Syytä olisi, koska, kuten sanottua, nyt on kuume päällä ja jos muutakaan ei ole, Guggenheim tulee. Ei siksi, että se oli paras tai edes järkevä hankinta vaan siksi, että  jotain siihen vaivaan on pakko saada.

Gugge-kuumeessa on sotkettu kaksi asiaa keskenään: hottis arkkitehtuuri ja Gugge

Suomalaiset Gugge-vastustajat eivät ole ainoita lajissaan. Guardianissa taannoin olleessa Frank Gehryn haastattelussa toimittaja Rowan Moore sanoo, että menestys Bilbaon Guggenheimin kanssa tuotti kiistämättämän takaiskun (Frank Gehry’s success with the Bilbao Guggenheim sparked an inevitable backlash). Loput artikkelista luettavissa täältä. Sieltä löytyy myös seuraava sitaatti, josta boldasin ydinkohdan:

He challenges, too, the claim that Bilbao is hostile to art, that it is too concerned with its own splendour to be a setting for the works of others. “The rap on Bilbao is a bad rap, fabricated by museum directors. Cy Twombly stayed away because curators at Moma told him not to go there. When he finally saw it he called and said, ‘This is the greatest.’” The museum, he says, “has classical galleries for artists that aren’t alive, and exciting ones for those that can respond”.

Gugge-kannattajat näkevät sitaatissa luonnollisesti että Guggea ylistetään. Itse näen sen yleisemmän ilmapiirin, jota vastaan kehuminen tapahtuu, sen, jonka mukaan Gugge ja taide sopivat huonosti yhteen. Lisäksi näen arkkitehdin, joka haluaa ymmärrettävästi puolustaa teostaan (ja samalla kehua itseään häpeämättömästi edesmenneen ystävänsä suulla!). Mutta kehuu tai ei, niin Gehry on arkkitehtuurin kiistaton tähti.

Arkkitehtuuri on siitä kiva taiteenlaji, että siinä on tosiaan yksi supertähti kerrallaan. Siksi siinä tietää satavarmasti, mitä kannattaa ostaa, jos haluaa rahoilleen katetta. Siksi Suomeen ei pidä tuoda Guggea, vaan Gehry. Vaikka Gehry suunnittelisi bensa-aseman, siitä tulisi nähtävyys. Se, olisiko Suomella varaa Gehryyn, edes bensa-asemakoossa, on  toinen juttu. Siitä päästäänkin sitten jälleen kerran siihen, miksi ylipäänsä mitään pitäisi tuoda tänne juuri nyt? Mieleen tuleekin, kenen idea Gugge on ollut. Onko Gugge edes aito autokuume vai autokaupan luoma kuume? Siinä tapauksessa kyseessä on vastapuolen krooninen hyväuskoisuus, jota myyjäpuoli käyttää hyväkseen luomalla keinotekoisia tarpeita.

Ennen kuin päästään nykytaideartikkeliin, vielä yksi juttu. Kävi niin sopivasti, että Huffington Postissakin oli  aihetta sivuava artikkeli, Cristina Silvan Arts Community Demanding Spotlight In Las Vegas, joka koskee sitä, että Las Vegas  on juuri nyt keksinyt, miten saadaan turisteja lisää alueelle: tehdään sinne turistirysä, jolla houkutellaan taideturisteja! Kuulostaako tutulta? Ja alkaako Hesan Guggeen liitetty työllisyys kasvaa-turismi nousee-liiketoiminta räjähtää -retoriikka tuntua yhtäkkiä ontolta, etenkin, kun sitä toistellaan tosiaan muuallakin kuin täällä Suomessa? Ainakin itsellä nousi myötänolouden puna poskille, kun luin seuraavia, jo tutuiksi tulleita latteuksia:

Business owners, elected officials, casino executives and local artists are counting on the Smith Center to bring new life to the city’s struggling economy and arts scene. Nevada’s brutal housing crash and hospitality-dependent workforce are behind the nation’s highest unemployment and foreclosure rates, and community leaders hope an influx of art-seeking tourists will help broaden the state’s appeal and job market.

This will change the world’s perception about the place we live in,” said Myron Martin, president of the Smith Center and a longtime arts player in Las Vegas.

Itse en haluaisi nähdä enää yhtään tällaista toiveajattelua. Ja ei, tämä artikkeli ei ollut siitä Las Vegasin Guggesta, joka sittemmin suljettiin. Tämä on uusi juttu, kuten sanottu, artikkeli oli tämän päivän Huffessa. Siitä Vegasin Guggesta artikkelissa ei muuten ollut sanaakaan. Niin katoavaista on Guggen ajaton eleganssi. Onkohan niin, että Las Vegasissa on tosi lyhyt kulttuurinen muisti ja siellä ei virheistä opita mitään? Vai onko niin, että siellä mokista ei lannistuta vaan yritetään niin kauan, että onnistaa? Niin tai näin, Guggea ei näy pyydetyn mukaan tähän uusintayritykseen. Näköjään joidenkin instanssien kanssa yksi virhesijoitus riittää.

Seuraavaksi sitten Kivirinnan ja Rossin artikkeliin.

Keskustelua nykytaiteen museosta (Marja-Terttu Kivirinta & Leena-Maija Rossi, artikkeli teoksessa Koko hajanainen kuva, WSOY 1991)

”Traditionaalisesti, siis 200 vuoden ajan, museot eivät ole keränneet ajankohtaista tai avant-garde-taidetta… Mesenaatit tukivat taiteilijoita, ostivat taidetta, joka heidän kuoltuaan sijoitettiin museoihin… Luomalla modernin taiteen museon olemme hylänneet traditionaalisen taidemuseon suhteen taiteeseen. Modernin taiteen museon on pikemminkin kauppatori, joka asettaa näytteille sen hetken taideteoksia, mutta ei määrittele niitä muilla kollektiivisilla arvoilla kuin sillä, että ne ovat muodissa.”
Dillon Ripley 1978

Pitkään hankkeilla ollut nykytaiteen museo aloitti toimintansa syyskuun alussa 1990. Eräs aikakausi suomalaisen kuvataiteen ja taidepolitiikan historiassa oli päättynyt. Kauan kaivattu museo oli lähtenyt käyntiin valtiovallan, lain ja asetuksen voimalla sekä valtion uuden keskustaidemuseon alaisena yksikkönä.

Nykytaiteen museota kätilöitiin koko 1980-luvun ajan etenkin pontevan keskustelun avulla, joka voimistui vuosikymmenen lopulla. Museon kummeina hääri jo kolme yhdistystä – kolme sukupolvea nykytaiteen ystäviä, taiteilijoita, tutkijoita, kriitikoita ja arkkitehtejä. Ne kaikki järjestivät toimintaa museon puolesta: seminaareja, luentotilaisuuksia ja näyttelyjä. Nykytaiteen museo -yhdistys julkaisi lisäksi nykytaiteen taustoja selvittelevän pompöösin lahjakirjan ”Synnyt”, ja nuorten Porkkana-yhdistys keräsi tulevalle museolle kansainvälisen ”porkkanan”, ulkomaisten taiteilijoiden teoksista koostuvan lahjoituskokoelman.

Immateriaalisen museon toteutti myös elokuvaohjaaja Antti Peippo, jonka elokuva ”Nykytaiteen museo” (1986) kartoitti suomalaisen kuvataiteen tilaa vuosikymmenen puolivälissä.

Nykytaiteen museon toteutuminen keski-ikäisenä paljasti kuitenkin erityisen ristiriidan. Kun keskustelu nykytaiteen sisällöstä voimistui, kaikki ajankohtaista kansainvälistä diskurssia seuranneet nuoret taiteilijat ja kriitikot eivät enää 1980-luvun lopulla toivottaneetkaan uutta museota avoimesti tervetulleeksi.

Vanhakantainen taidepolitiikka oli aiheuttanut kulttuurillisen viiveen. Kun poliittiset päätöksentekijät olivat lopultakin valmiit valtiollisen nykytaiteen museon perustamiseen, postmodernismin teorioita tutkinut sukupolvi näki tulevan museon vain monumenttina entisten joukossa. Vastakohtaiset näkökannat törmäsivätkin toisiinsa useissa 1980-luvun aikana järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa ja seminaareissa (ks. esim. Kivirinta HS 8.4.1989 ja 18.9.1989). Yhden railakkaimmista mielipiteistä esitti ranskalainen taiteilija Daniel Buren, joka puhui Nykytaiteen museo -yhdistyksen seminaarissa keväällä 1986. Koska Burenin mukaan museo on taiteen hautausmaa, hän maalaili museoista ja gallerioista rakentuvaa institutionaalista turvajärjestelmää, joka saa taiteilijat ajattelemaan, että taide on perinteiseen tapaan jotain ikuista ja kestävää, maalauksia ja veistoksia (HS 16.5.1986).

Nykytaiteen museo -käsitteitä ovat määritelleet erityisesti taiteidenvälisen Muu ry:n edustajat. Koska taiteen säilyttämisen ja tuottamisen välillä on liian suuri ero, he tähdensivät, että pikemminkin kuin taidemuseo tarvitaan toimiva nykytaiteen keskus: sen pitäisi ottaa huomioon kaiken aikaa prosessissa oleva taide, muun muassa video ja performanssit. Yhdistys näyttikin päättäjille mallia perustamalla oman toimintakeskuksensa. Se toimi ensin väliaikaisena Megapajana Katajanokan entisessä konepajassa ja siirtyi sen jälkeen Valtionrautateiden entiseen makasiiniin. Muu ry:n ja vaihtoehtoisten taiteilijaryhmien toimipiste on sijainnut eduskuntataloa vastapäätä, samalla paikalla, jonne lukuisat keskustasuunnitelmat ovat ideoineet myös virallisen nykytaiteen sijaintipaikkaa.

Nykytaiteen museon perustaminen Helsinkiin ehti olla vireillä yli puoli vuosisataa ja idea toimintakeskuksestakin esitettiin jo 1960-luvulla. Ensimmäisen kerran tavoitteen kirjasi sääntöihinsä Nykytaide-yhdistys (Melgin 1989). Yhdistys sai pontta hankkeelleen, kun vastaperustettu Tukholman Moderna museet esitteli kokoelmiaan Helsingissä 1964. Näyttely vauhditti myös suomalaista museokeskustelua. Esimerkiksi 1965 Suomen taideakatemian koulun oppilaskunta jätti silloiselle opetusministerille julkilausuman, jossa vastustettiin Ateneumin taidemuseon kantaa, että museon tehtävä on asettaa näytteille sadan vuoden aikana kertyneitä taideteoksia. Taideopiskelijat vaativat ruotsalaisen mallin mukaista, kansainvälisesti suuntautunutta ”modernin taiteen museota”, joka ei ole vain taideteosten varastointipaikka vaan uutta kulttuuria kehittävä ja luova toimintamuseo (HS 16.4.1965).

Kun valtiollisen nykytaiteen museon perustamistyöryhmä jätti mietintönsä tammikuun lopussa 1990 opetusministeri Anna-Liisa Kasuriselle, se torjui yleistä pelkoa monumentaalisen haudan rakentamisesta. Muistiossa korostettiin, että jo museon ulkoasun pitäisi korostaa toimintakeskuksen luonnetta. Tallentamisen, dokumentoinnin ja tutkimuksen lisäksi muistio tähdensi nykytaiteen museon muita tehtäviä; siellä harjoitetaan tuotannollista ja kokeilevaa  toimintaa sekä kansainvälistä vuorovaikutusta. Sen mukaan nykytaiteen museoon perustetaan työtiloja performanssien ja tilateosten tarkentamista varten sekä varataan tilaa audiovisuaalisille sekä elokuva-, musiikki-, tanssi- ja teatteriesityksille.

Suomen elokuva-arkiston julkinen kannanotto muistutti elokuvan asemasta nykytaiteen museon toiminnassa. New Yorkin Modernin taiteen museon ja Pariisin Pompidou-keskuksen malleihin vedoten se tähdensi, että elokuva-arkiston toiminta toisi museolle useita, tuhansia uusia kävijöitä (Apunen AL 17.3.1990).

Uusien taiteenalojen lisäksi modernismia arvostelevat taideteoriat ovat kuitenkin syventäneet kriittistä keskustelua nykytaiteelle omistautuneiden museoiden sisällöstä. Varsinkin Saksan liittotasavaltaan ja Yhdysvaltoihin perustetut uudet museojättiläiset ovat ensinnäkin monesti itsetarkoituksellisia arkkitehtonisia monumentteja ja toisaalta ”hyväntekijä”-keräilijöille tarjoutuva keino kartuttaa kokoelmiensa taiteellistaja taloudellista arvoa, taidemuseoiden poliittisesta merkityksestä puhumattakaan. Länsisaksalainen suklaatehtailija Peter Ludwig on osallistunut taide- ja makeiskaupoillaan tehokkaasti liittotasavallan idänpoliitikkaan, ja brittiläinen Saatchi&Saatchi –yhtymä kuuluu Margaret Thatcheria lähellä oleviin piireihin (Bois, Crimp ja Krauss 1984).

Taidemaailmaa ja sen poliittis-taloudellisia kytkentöjä arvosteleva taitelija Hans Haacke on ollutkin monien museoiden boikottilistalla, mistä huolimatta hän jatkaa yhä 1960-luvulla alkanutta toimintaansa. Hän on muistuttanut, että erityisesti taidemuseot ovat tajunnanteollisuutta”, jota ohjaillaan ympäröivästä yhteiskunnasta käsin. Haacke on suunnannut viiltävän katseensa myös käsitteeseen ”kulttuuri”, jonka merkityssisältö on normi myös taidemuseoille ja jonka arvosteluhegemonia näkyy sanomalehtien kulttuurisivuilla (Haacke 1986).

Etenkin Saksan liittotasavallan urbaanit uudet museot viestivät nykyaikaisesta tajunnanmuokkauksesta. Museorakennus merkkinä ja symbolina on muuntunut virtaavaksi elämystilaksi, jossa taide osallistuu markkinalakien säätelemään tavaratuotantoon. Museosta on tullut kulutuspainotteinen järjestelmä, joka pyrkii ulottautumaan mahdollisimman monen arkielämän piiriin (Tom Sandqvist 1987).

Amerikkalainen kriitikko Douglas Crimp on yrittänyt analysoida paradoksia, jonka seurauksena nykyisin rakennetaan yhtä paljon suuria taidemuseoita kuin museolaitoksen perustamisen aikaan 1800-luvun alussa. Ilmiöstä kiitetään usein postmodernismia, mutta Crimp tähdentää omaa postmodernismi-käsitystään, jonka mukaan museo on ”aikansa elänyt instituutio, jolla ei enää ole elinvoimaista suhdetta todella uudistavaan tämänhetkiseen taiteeseen” (Crimp 1987).

Amerikkalainen museologi Stephen Weil on muistuttanut taidemuseoiden kansainvälisistä ongelmista, jotka voi tiivistää rahan, vallan ja identiteetin kriiseiksi. Kun museon identiteetti on kriisissä, myytti museosta esinekeskeisenä, objektiivisena ja viattomana esteettisyyden saarekkeena on aikaa sitten kariutunut (Seppälä 1989).

Marja-Terttu Kivirinta & Leena-Maija Rossi, 1991: Keskustelua nykytaiteen museosta. Artikkeli teoksessa Koko hajanainen kuva – Suomalaisen taiteen 80-luku. WSOY, Helsinki.

 

{ 1 comment }

Kritiikkien kritiikkiä

February 9, 2012

Illan tullen ei suinkaan hylkää vanhaa tematiikkaa, se on vain käännetty ympäri. Kun vasemman käden rukkasesta tulee oikean käden rukkanen, tutun kärsimyksen lähde ei enää ole ympäröivän maailman saastaisuus vaan yksityisen tietoisuuden kliinisyys. Sitaatti on Putte Wilhelmssonin tekemästä kirja-arviosta, joka löytyy kokonaisuudessaan Parnasson sivuilta, tarkemmin täältä. Poimin sen tähän esimerkiksi siitä, miten vaikuttavaa tekstiä kritiikeistä [...]

Read the full article →

Kaunokirjallisuus netissä: käytännön vinkkejä & miten tienataan miljoona

January 24, 2012

Tulin edellisessä, Vastakaanonia käsitelleessä artikkelissani väittäneeksi, että fyysinen kirja on kohta pölyinen muisto vainen ja tulevaisuudessa kaikki kiinnostava tapahtuu netissä. En tiedä muista, mutta itsessäni tällaiset tuomiopäivän ennustukset herättävät ahdistavan tunteen, jopa silloin kun itse esitän niitä! Jo pelkkä uusien tekovälineiden ajattelu tuntuu rasittavalta ja jotenkin sellaiselta kyynärpäätaktiikalla etenevästä kultaryntäyksestä, jossa aina joku muu on [...]

Read the full article →

Arvio suomalaista kokeellista runoutta esittelevästä Vastakaanon-teoksesta

January 1, 2012

Huomio tähän alkuun: teksti on tehty tietämättä, että Parnasson Harri Veivo oli suorittanut jo osuutensa ja tehnyt kritiikin. Koska en jaksa/pysty/kykene mylläämään koko tekstiä uusiksi, se on nyt tässä sellaisena, kun en vielä tiennyt Veivon kritiikistä (näin linkin sinne vasta tänään Poesian sivuilla). En ole siis lukenut sitä vielä. Jotta se ei pääsisi vaikuttamaan omaan [...]

Read the full article →

Perloff, Fabio ja valkoiset alueet nykyrunouden kartalla

December 23, 2011

Palaan vielä kerran Marjorie Perloffin kirjaan “Poetry On and Off the Page”. Esseessä “Postmodernism/Fin de Siécle”  Perloff jakaa yhdysvaltalaisen runouden postmodernismin kahteen vaiheeseen: avoimuutta juhlivaan alkukauteen ja teoriapainotteiseen toiseen vaiheeseen. Hän linkittää alun  boundary 2 -lehden perustamiseeen (~ 1960-70-lukujen taitteessa). Vaikka senkin sivuilla uudet tuulet puhalsivat edelleen vanhojen tuulipussien läpi (= valkoihoiset miehet), niin pikku [...]

Read the full article →

Open poetry – polypenetry: nykyrunouden juvenalistisista piirteistä

December 12, 2011

Yllä oleva animaatio kertoo toivottavasti sen, mitä koitan seuraavaksi pukea sanoiksi: suomalaisessa nykyrunoudessa on havaittavissa piirre, jota satavarmasti ei löydy varhemmasta runoudesta. En tiedä, olisiko siitä mitään viitteitä ennen 90-lukua ja ehkäpä se on itse asiassa vasta 2000-luvulla noussut ilmiö. Voin olla väärässäkin. Joka tapauksessa kyse on otsikossakin mainitusta juvenalismista. Sillä tarkoitan eräänlaista naivismia, joka [...]

Read the full article →

Onko postmodernismi ohi?

November 5, 2011

Good grief, mikä äippäasu!  Postmodernismin lumoa V&A Museumin Style and Subversion -näyttelyssä. Grace Jones in a maternity dress designed by Jean-Paul Goude and Antonio Lopez, 1979. PS. The image above is not the original photo but an artificial Photoshop painting made by T.H. Tosiaan, onko se postmodernismi nyt loppu? Englannissa kyseistä ismiä käsittelevälle näyttelylle on laitettu [...]

Read the full article →